Puutarhakääpiön maailmankaikkeus

PRAEPOSIDUS PARADISI

ET PRINCEPS ANIMARUM

Suomennos otsikosta on “paratiisin päämies ja henkien ruhtinas”. Näin on arkkienkeli Mikaelia kuvailtu keskiaikaisissa saarnoissa.

Syyskuun 29. vietetään Mikaelin muistopäivää eli Mikkelinpäivää. Arkkienkeli Mikael oli mm. taivaallisen sotajoukon päällikkö, hurskaiden pelastaja ja vainajien saattaja.

”Kansanomaiset mikkelin piirteet ovat varsin kaukana päivän kirkollisesta sisällöstä, arkkienkelin taistelusta lohikäärmettä vastaan ja enkelten varjeluksesta... tämä osoittaa että kirkollinen mikkelin juhla on sattunut lähelle vanhaa kansanomaista syysjuhlaa, satokauden päättymisjuhlaa ja sen vuoksi päässyt nopeasti juurtumaan kansan suosioon.”
Näin kertoo Kustaa Vilkuna teoksessaan Vuotuinen ajantieto.

Edeltämme menneitten elämässä mikkelinpäivä on tarkoittanut sitä että tähän mennessä sato täytyy olla korjattuna ja elikot viedään laitumilta karjasuojiin, asuttiinpa missä päin Suomea tahansa.  Kesä on takana ja elämä siirtyy pihalta sisätiloihin. 

”Mikosta päre pihtiin, tutti rukkiin, kaali kuppiin, akat pirttiin ja nauriit kuoppaan.”

Monella paikkakunnalla oli tapana uhrata keritsemätön pässi tai lammas, joka oli valittu tätä tarkoitusta varten jo keväällä. Sen ”sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle, pää ripustettiin puuhun ja osa keitosta vietiin navettaan, muun lihan väki nautti oluen ja muiden höysteiden kera.”

Mikkelin päviästä alkoi myös runtuviikko. Palkollisten vapaaviikko ennen uutta lähes vuoden kestävää työpestiä. Runtu tulee muinaisesta ruotsinkielisestä sanasta drunta, joka tarkoitti hillitöntä bilettämistä ja riehakkaita jatkoja. Rengit ja piiat viettivät tätä yhdistettyä kesä- ja syyslomaansa tanssien, laulaen, juoden ja naiden. (Ne joilla ei ollut tietoa seuraavan vuoden pestistä on varmaan hakeneet töitä minkä danssaamiselta on kerenneet).

Tuota naimista piti tarkistaa omasta maanviljelijäsukupuustani, ja totta näyttäisi olevan:  jos ei ihan runtuviikolla niin ainakin loppukesästä alkusyksyyn on esivanhemmat häitänsä enimmäkseen viettäneet.

Runtuviikon tuoreempia muunnoksia lienee perunannostoloma, joka otettiin käyttöön kouluissa 1940-luvulla ja jatkui kunnes syysloma otettiin käyttöön  1970-luvulla.

Tässä taloudessa mikkeliä vietetään täysiä, koska nyt tuntuu olevan viimeinen tilaisuus tehdä pihahommat valmiiksi. Isäntä leikkaa nurmikkoa, jonku sortin vastine peltotöille. Emäntä kerää ruusupavut ja laittaa siemenet kuivumaan ensi kevättä varten, siivoaa pihaa ja hautaa kukkasipuleita.
Liiteri on täynnä kuivia koivuhalkoja. Kurkut on suolattu ja yrtit kuivattu.  
Tänä viikonloppuna lämmitettiin ensimmäistä kertaa takkaa. Iltapuuro valmistetaan puuhellalla.

Pässiä ei uhrata, koska sellaista ei ole. Yläkerran asukkaat (hiiret) sen sijaan saavat viimeisen ateriansa: juustoja ja suklaata. Olkoon se uhrimme tulevalle talvelle, josta toivomme lyhyttä ja lumetonta.

Mikkelinpäivän ja runtuviikon tekemisiä miettiessä tunnen yhteyttä menneisiin sukupolviin. Luonto ja vuodenajat on muokanneet toimintaamme, ajatuksiamme ja sitä mihin uskomme. Vaikka leipäni ei ole pellossa kiinni olen kuitenkin osa ihmiskunnan historian mittaista ketjua ja loppujen lopuksi tuskin kovinkaan erilainen kuin edeltäni menneet.

 

 

 

Sen verran vielä, että kukkasipuleista vain osa on maassa. Haravoimista ja muita pihatouhuja riittää vielä runtuviikollekkin.