ENNEN OLI ENNEN JA NYT ON NYT

Pöyhin puskaani ja haistelen sormiani. Niissä tuoksuu laventeli. Mutta aina ei ole ollut näin.

Lapsuus oli köyhä mutta onneton. Asuttiin kaukana pohjoisessa, joulupukin maassa, jossa talvi kestää pitempään kuin vuodessa on päiviä.

Tontti oli iso. Maa hiekkaa, savea ja mettänpohjaa. Talo tontin reunassa, toisella reunalla sauna ja liiteri. Keskellä pihaa kaivo. Mäntyjä oli paljon, niitä ei saanut kaataa, mutsi kielsi. Pyykkinarut pingotettuna mäntyjen väliin. Puihin hakattu lauta toimittamassa mattotelineen virkaa. Ja havunneulasia oli joka paikassa.

Kuivalla kelillä hiekka pölisi. Sateella niljakas saunapolku opetti nöyryyttä: jos ei tarpeeksi varonut, oli siinä tuota pikaa rähmällään. Taivaalta ei satanut ruusun terälehtiä tai confettia, puista varisi vain pihkaa. Pihakaivossa asui näkki, pallinaama, joka tuijotti takaisin tutuin silmin.
Kasvuolot oli niin helvetin ankeat että edes värejä ei ollut, ainakin jos valokuvia uskoo.

Valokuvista voi päätellä myös sen että lapset ovat viihtyneet puissa ja pusikoissa, halkopinon luona ja vinon paskahuussin välittömässä läheisyydessä. Toisaalta eihän siellä muutakaan ollut.

Pihalla oli perunamaa. Puikula kasvoi hyvin. Yhteen kasvaneita marjapensaita, punaherukkaa ja mustaherukkaa. Raparperiä ja ruohosipulia. Ruusupuska olohuoneen ikkunan alla. Muutama koivu ja pihlaja. Siinä kaikki!

Naapuriin oli lähetetty etelästä kotimaisia omenoita, ne oli eksoottisia etelän hetelmiä.  

Isä oli toista maata, isä oli Pohjanmaalta. Omavaraisesta maatalosta, johon ostettiin vain se mitä ei itse osattu tehdä, siis suola ja tulitikut.  Isä halusi muutakin kuin mäntyjä ja pottumaan (vaikka se tärkeä olikin),. Kuskas hevostalleilta paskaa ja Pohjanmaalta kasveja. Huonolla menestyksellä. Edes orapihlaja-aita ei kasvanut. Kuvitelkaa, orapihlaja!!!  Nurmikkoa siinä pihassa ei ollut ikinä.

Lapissa luonto totisesti opettaa ihmiselle nöyryyttä. Se kirkuu ruskan ja kuoleman väreissä: ”ÄLÄ EDES YRITÄ!”

Mutta jotakin isä onnistui istuttamaan, kipinän kasveihin ja pihahommiin. Se siemen on meissä kaikissa kakaroissa!

Nuorena tyttönä sisko toi rannasta rentukoita juurineen, istutti ne pottumaan reunaan ja lopun arvaattekin. Monet kokeilut oli jo lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan.
Mulla oli parempi tuuri. Sen tavanomaisen kärpäs-lasin (johon kerätään hyönteisiä ja hukutetaan ne sokeriin) sijaan laitoin popcornin jyviä itämään ja sitten multaan. Ja katso: pitkälehtiset varret putkahtivat purkista! Maissia! Voi sitä onnistumisen iloa! Kasvoivat kuistin ikkunalla kunnes heinäkuun hallayö ne nitisti.

10 vuotta sitten ostettiin talo kasvuvyöhykkeeltä 1. Mukana tuli pieni vuokratontti. Arvatkaa mitä tehtiin ensimmäiseksi? Hävitettiin havut pihalta! Kuusi, joka ei mahtunut etupihalle ja hoitamattomat vuorimännyt. Hah! Saatana, havut kuuluu metsään, ei ne mahdu minun kans samaan pihaan!!! 

Isä kuoli kun olin vielä nuori. Joskus on tullut mieleen mitä isä sanois jos kävis nyt minun luona. Hämmästyisikö siitä että pihalla kasvaa viinirypäleitä?  Tai että tytär kaivaa kuoppia jotka  näkyy avaruuteen? Tai rakentelee kivistä ja turveharkoista? Sanoisiko ne tavalliset: ”Ei näy ikä järkiä tuovan.” ja ”Lapsen mieli ja lampaan ajatus.” Luultavasti ei. Ei olis moksiskaan.  Tämmösiähän me ollaan oltu aina. Viljelijöitten lapsia. Sukupolvesta toiseen maata kaivettu, käännetty ja muokattu.

 Sisaruksilla puutarhurointi jatkuu kans. Me ollaan siinä, jos ei taitavia, niin ainakin innokkaita ja lähes väsymättömiä. ”Son meillä verissä!” voisi keskipohojalainen todeta. Hyvä me!

Ja tiiättäkö, kukaan meistä ei asu enää joulupukin maassa.